Oppia ja sopimuksia

Oppisopimus on perinteisesti ollut toisen asteen opiskelijoille yksi suorimmista poluista työelämään. Ennen nykyistä lakimuutosta oppisopimuspaikan myöntämisen kriteerinä oli lupaus työllistää opiskelija tutkinnon jälkeen, ja mikäpä yritys ei itse kouluttamaansa työntekijää mielellään ottaisi.

Viime aikoina julkisessa keskustelussa on lisääntynyt paine kehittää samantyyppisiä koulutusratkaisuja myös korkeakoulutasolla. Taustalla piilee tarve lisätä ammatillisen korkeakoulutuksen dialogia yritysten kanssa, koska tällä hetkellä kritiikki kohdistuu lähinnä opiskelijoiden valmiuksiin työskennellä alansa käytännön työtehtävien parissa. Esimerkiksi ohjelmistoaloilla ulkomailta rekrytointi on jo arkipäiväistä koska suomalaisista kouluista ei valmistu ohjelmistoinsinöörejä sopivalla osaamispaletilla.

Suomen yrittäjien digi- ja koulutusasioiden päällikkö Joonas Mikkilä esittää tuoreessa Helsingin Sanomien artikkelissa oppisopimuskoulutusta yhtenä keinona lisätä korkeakoulujen ja työelämän dialogia. Mikkilän mukaan oppisopimusrakenne pakottaisi myös korkeakoulut kehittämään aiemmin hankitun osaamisen tunnistamisen metodeja. Ajatus on sinällään hyvä, mutta johtuen korkeakoulujen valtiorahoituksen mallista paine on jo nyt siivittää ihmisten valmistumista hyväksymällä aiemmat suoritukset mahdollisimman matalalla rimalla. Ongelma ei ole siinä etteikö käytössä olisi päteviä metodeja tunnistaa aiemmin opittua – ongelma piilee siinä etteivät korkeakoulujen resurssit nykyisellään yksinkertaisesti riitä pyörittämään hyväksiluku- ja näyttökoeprosessia sillä tarkkuudella että  tulokset olisivat yhteismitallisia. AHOT (aiemmin hankitun osaamisen tunnustaminen) prosessina nojaa vahvasti opettajan kykyyn ja resursseihin tulkita opiskelijan osaamisen taso ammatillisen aihepiirin suhteen, ja tämä vaatisi SY:n toivomalla tehokkuudella huomattavasti lisää resursseja hyväksilukuprosessia tukemaan. Nykyinen korkeakoulujen rahoitusmalli perustuu pääosin valmistuvien määrään sekä vähintään 55op vuodessa suorittaviin/hyväksilukeviin, joten kyseinen malli itsessään luo sisäänrakennetun paineen “päästää” opiskelijat läpi tutkintoprosessista koulun valtiorahoitusosuuden menettämisen uhalla.

Ajatuksessa että annetaan yritysten kouluttaa itse oma työvoimansa ei ole sinällään mitään uutta. Ennen nykyistä ammattikoulujärjestelmää oli varsin tavallista että suuremmalla tehtaalla tai ruukilla oli oma koulunsa joka syötti työvoimaa koneistoa pyörittämään. 1960-70- luvulla vasemmistolaisen liikehdinnän vahvan vaikutuksen ansiosta työvoiman koulutus vähitellen omittiin valtiojohtoiseksi toiminnaksi. Silloisessa poliittisessa ympäristössä ajatus siitä että yritykset saavat kouluttaa itse oman työvoimansa koettiin hankalaksi marxistisessa kontekstissa. Se olisi antanut pääomalle liikaa valtaa, ja tämä valta pyrittiin kaappaamaan takaisin keskusjohtoiseksi valtion rakenteeksi. Ratkaisuna toteutettiin ammattikoulujärjestelmä, joka otti vähitellen yritysten omien oppilaitosten paikan. Koulutuksen siirtämisen valtion harteille toivottiin poistavan mono-osaamisen ongelman, joka on perinteisesti ollut selkeästi havaittavissa ns. kisälliammateissa. Joustavan yleistutkinnon katsottiin vastaavan paremmin yhä nopeammin muuttuvan yhteiskunnan tarpeisiin. Yritykset luonnollisesti kokivat tämän ongelmalliseksi koska itse koulutettu työvoima on aina vahvasti täsmäosaajaa, ja valtion koulusta valmistuneet yleisosaajat piti joka tapauksessa kouluttaa töihin tullessaan talon metodeihin.

Oppisopimus nähdään siis yhtenä keinona päästä vaikuttamaan suoraan tutkintojen opetussisältöihin – kun opiskelija työskentelee rekrytoivalle yritykselle, hänet voidaan kouluttaa niissä sisällöissä jotka ovat ko. yrityksen toiminnan kannalta relevantteja. Hyvä malli yritykselle, mutta riskinä on mono-osaajien kouluttaminen ja tutkinnon soveltuvuus alan töihin jatkossa. Mikäli työssäoppimista painotetaan entistä enemmän, tulee samalla myös taata alan teoriaopetuksen taso tutkinnon yhteydessä.

Tyttöjen ammattikoulu 1950-luvulla / kuva: Helsingin kaupunginmuseo

 



Lähteet:

Heikkilä, Darja: Käsityön ammatillinen opetus Suomessa 1700-luvulta nykypäiviin, Suomen käsityön museo 2003

Stenij, E. O.: Sata vuotta ammattiopetuksemme vaiheita, Suomen kouluhistoriallinen seura 1935

Leave a Reply

Your email address will not be published.